torstai 25. toukokuuta 2017


Kotokouluttajan rooli maahanmuuttajan osaamisen tunnistamisessa

Kotokouluttajan rooli maahanmuuttajan osaamisen tunnistamisessa on tärkeimmillään kotoutumiskoulutusopintojen henkilökohtaistamisprosessin aikana. Siinä pyritään saamaan selville opiskelijan itse kertomat taidot sekä tämän käymien koulutusten sisältö. Tämän tiedonkeruun pohjalta kotokouluttajan tulee informoida mahdollisuudesta tutkinnon tunnistamiseen ja tunnustamiseen sekä auttaa käytännön järjestelyissä. 
 
Lisäksi on tärkeää selvittää, haluaako opiskelija ylipäätään jatkaa kerran valitsemallaan alalla. Etenkin säänneltyjen alojen prosessi on melko kallis, kun esimerkiksi kaikki todistukset on käännätettävä auktorisoiduilla kääntäjillä jne. Usein tarvitaan lisäopintoja (15 op tavallisin) eikä opiskelijan kielitaito välttämättä kotokoulutuksen jälkeen riitä vielä niiden suorittamiseen. 
 
Säänneltyjen alojen osaamisen tunnistamista ja tunnustamista hoitavat esim. OPH (opetusala) ja Valvira (hoitoala). Kotokouluttaja voi laittaa koto-koulutuksen aikana prosessin käyntiin auttamalla opiskelijaa täyttämään viranomaisille lähetettävät, vaadittavat lomakkeet, mutta varsinaiseen tunnistamiseen hän ei voi puuttua mitenkään.  
 
Ammattikorkeakouluilla on oma AHOT-menettely (Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistaminen).  
 
Kaikilla ei-säännellyillä toisen asteen koulutusaloilla (esim. myynti, kirjanpito, sihteerit), kouluttaja hyväksilukee ulkomailla suoritettua koulutusta tai tutkinnon osia kuten normaalisti kaikkien opiskelijoiden kanssa.

tiistai 23. toukokuuta 2017

10 vinkkiä selkokielen puhumiseen

Kun ryhmäni opiskelijat lähtevät työharjoitteluun, varustan heistä jokaisen Selkokeskuksen tuottamalla Selkokielen huoneentaululla. Se on tarkoitus antaa työpaikkaohjaajalle esimerkiksi kahvihuoneen seinälle kiinnitettäväksi. Kielen oppiminen ja omaksuminen sekä kotoutuminen on vastavuoroinen prosessi: suomalaisilta työkavereilta ja yhteiskunnalta ylipäätään vaaditaan halua mukautua, olla vastaanottavainen. Tämän huoneentaulun 10 konkreettista vinkkiä antavat käytännön työkaluja selkokieliseen vuorovaikutukseen, ja kouluttajana olen saanut kiittävää palautetta sen toimittamisesta harjoittelupaikkojen käyttöön.
 
Mikä parasta - selkokielestä hyötyvät kaikki. Sen käyttö ei ole keneltäkään pois. Sanottavan "kääntäminen" selkokielelle usein vaatii puhujalta asian ymmärtämistä, ja usein prosessi selkiyttää myös omia ajatuksia.
 

1 Kuuntele viestiä.
Mieti, mitä puhekumppanisi haluaa sanoa.
Viesti voi olla tärkeä, vaikka kielitaitoa olisi vasta vähän.
 
2 Anna aikaa.
Älä täytä hiljaista hetkeä puheellasi, vaan anna
puhekumppanillesi aikaa muotoilla asia rauhassa suomeksi.
Keskustelu voi edetä hitaammin kuin kahden
äidinkielenään suomea puhuvan kesken.
 
3 Käytä tavallisia ja konkreettisia sanoja.
Suosi arkipuheessa yleisiä sanoja.
Puhu esimerkiksi kaupasta, älä liikkeestä.
Vältä murresanoja ja slangia, jos et ole varma,
ymmärtääkö puhekumppanisi niitä.
 
4 Käytä helppoja kielen rakenteita.
Suosi arkipuheessa tavallisia kielen rakenteita.
Sano: Sopimus, jonka työnantaja allekirjoittaa.
Älä sano: Työnantajan allekirjoittama sopimus.
Vältä rakenteita, joita käytetään puheessa harvoin.
 
5 Puhu luonnollista puhekieltä.
Käytä tavallista ja luonnollista puhekieltä,
sillä kirjoitettua kieltä on vaikea ymmärtää puhuttuna.
 
6 Puhu rauhallisella ja luonnollisella tavalla.
Rauhallinen puherytmi antaa puhekumppanillesi.
riittävästi aikaa ymmärtää ja reagoida puheeseesi.
Älä kuitenkaan puhu liian hitaasti tai luonnottomasti artikuloiden.
 
7 Kysy, saatko korjata.
Puhekumppanisi saattaa toivoa, että korjaisit
hänen kielivirheitään, mutta joskus se voi myös ärsyttää.
Kysy suoraan, mitä puhekumppanisi toivoo.
 
8 Kysy, jos et ymmärrä.
Kysy ystävällisesti mutta suoraan,
jos et saa selvää puhekumppanisi puheesta
tai jos olet epävarma, oletko ymmärtänyt oikein.
 
9 Korjaa väärinymmärrys.
Väärinymmärrykset ovat tavallisia kielen oppimisen alkuvaiheessa.
Korjaa väärinymmärrykset tahdikkaasti, mutta suoraan.
 
10 Piirrä, kirjoita, esitä.
Käytä puheesi tukena kaikkia mahdollisia muita keinoja.
Voit kirjoittaa vaikeita sanoja paperille, piirtää asioita tai esittää, mitä tarkoitat.


10 vinkkiä selkokielen puhumiseen
Lisätietoa kampanjasta: www.selkokeskus.fi/puhu-selkokielta Selkokeskus

Pohdintaa artikkelin pohjalta


 

Tarja Nikula 2010:

Kielikäsityksen ja kielenopetuksen kytköksistä

Vaikka suomalaisten luulisi hiljalleen olleen tottuneet maahanmuuttajiin ja suomen kieltä aikuisena oppineiden puheeseen, edelleen hyvin usein kuulee sanottavan, että joku puhuu ”hoonoa soomea”. Häkellyttävän usein hoonon soomen puhujaksi mainittu henkilö itse asiassa puhuu vallan erinomaista suomea ja kommunikoi taitavasti – mutta aksentilla tai pienten virheiden värittämänä. Millaisesta kielikäsityksestä tällainen kertoo?

Tarja Nikula on vuoden 2010 artikkelissaan pohtinut kielikäsityksen ja kielenopetuksen kytköksiä. Hänen mukaansa kieltä on pitkään lähestytty nimenomaan formaalisena systeeminä ja kielen oppimista psykologis-kognitiivisena asiana. Kielikäsitys pohjaa niihin traditioihin, joissa tieto kielestä on ollut tärkeämmässä roolissa kuin taito käyttää sitä muuttuvissa sosiaalisissa tilanteissa.  Juuri tästä lienee kyse yllä mainitussakin tilanteessa.

Vaikka opetussuunnitelmissa painotetaankin funktionaalisen, kommunikatiivisen kielitaidon tärkeyttä, tiedän jopa S2-opettajien toisinaan leimaavan opiskelijoita toivottomiksi tapauksiksi esimerkiksi sen perusteella, että heidän kirjallisissa tuotoksissaan on puutteita vaikkapa nominityyppien taivutuksen tai aikamuotojen saralla. Sama opiskelija saattaa kuitenkin olla hyvinkin pätevä pärjäämään arjessa ja mukautumaan erilaisten sosiaalisten tilanteiden mukaan. Sosiokulttuurisesti katsottuna tällainen opiskelija voi siis ollakin perin etevä.

Nikulankin artikkelissaan käymä pohdiskelu on ollut varsin ajankohtainen aihe myös itselleni. Opetan tällä hetkellä hitaan polun tavoitetason B1.1 kotoutumiskoulutusryhmää. Todellisuudessa ryhmä ei ole homogeenisesti hidas, vaan se on sekaryhmä mitä suurimmissa määrin. Ryhmässä on muutamia korkeasti koulutettuja opiskelijoita, jotka omaksuvat kieliopin lainalaisuudet vaivatta ja soveltavat niitä sujuvasti omissa tuotoksissaan. Mukana on myös yksi nuori aikuinen, joka omaksuu erittäin luonnollista puhekieltä vaivatta ja hallitsee lisäksi kirjakielen säännöt korvakuulolta vietettyään vuoden suomalaisessa peruskoulussa. Lisäksi ryhmässä on opiskelijoita, jotka ovat asuneet Suomessa jopa yli 10 vuotta ja sinä aikana oppineet erittäin hienosti pärjäämään puhetilanteissa, mutta joiden kirjallinen kielitaito on vasta auttava. Lisäksi mukana on opiskelijoita, joille sekä kielen rakenteet että puheen tuottaminen tuottavat suuria hankaluuksia. Jokaisen kohdalla olen joutunut erikseen määrittelemään, millaista ja minkä kielikäsityksen mukaista kielitaitoa on tarkoituksenmukaista oppia. Jos opiskelija tähtää esimerkiksi yliopistoon tai vaativan tason työelämään, hänen on syytä saada hyvät eväät kielen kaikille osa-alueille: on kyettävä lukemaan vaativaakin tekstiä, omaksumaan laaja sanavarasto, ymmärtämään niin puhe- kuin kirjakieltä, puhumaan tilanteisiin sopivin rekisterein. Jos taas opiskelijan ammatillinen polku on viemässä pikemminkin  suorittaville aloille kuten vaikkapa laitoshuoltajaksi, on minusta tärkeintä keskittyä sujuvaan puheeseen ja puheen ymmärtämiseen eikä kieliopin rakenteiden tarkkuudella ole tällöin niin suurta painoarvoa.

Jos opiskelijani pääsevät edellä mainittuihin tavoitteisiinsa ja suoriutuvat elämästään Suomessa suomeksi, olen valmis leimaamaan heidät kaikki hyviksi kielenoppijoiksi. Kielenopetus siis määrittyy tilanteista ja tarpeista riippuen niin formaalisen kielikäsityksen kuin funktionaalisuudenkin pohjalta.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Yrjö Lauranto: Normi, rekisteri ja S2-opetus (Virittäjä 2/1995)


 
Lueskelin Yrjö Laurannon vuonna 1995 kirjoittamaa tekstiä normista, rekisteristä ja S2-opetuksesta. Siinä Lauranto toteaa, että S2-opetuksessa suomen kieli kategorisoidaan yleensä perin kärkevästi huoliteltuun puhe- ja kirjakieleen sekä kritisoi sitä, että S2-opetuksessa keskitytään liiaksi kirjakielen normien opetukseen.

Minulla itselläni ei ole lainkaan käytännön kokemusta siitä, miten suomea toisena kielenä on opetettu 1990-luvun puolivälissä. Tähän ja muihin lukemiini artikkeleihin (esim. Leena Silfverberg 1992) pohjaten uskon, että kirjakielen normit ja rekisteri todella ovat olleet keskeisessä asemassa. Tätä nykyä trendi on vallan toinen: kielenopetuksessa mennään käytäntö edellä ja puhekielen skaala on päästetty pannasta. Esimerkiksi Oma suomi –oppikirjoissa puhekieli on mukana aivan alusta lähtien. Lauranto on tainnut olla aikaansa edellä.

Lauranto huomauttaa, ettei ole olemassa vain yhtä hyväksyttyä puhekielen varianttia, vaan kyse on pikemminkin jatkumosta normitetun kirjakielen ja omiin normeihinsa nojaavan puhekielen välillä. Opetuksessa on tärkeää alusta asti tuoda esille tämä kielellinen variaatio ja valmistaa oppijat ymmärtämään kielen eri rekistereitä. Opiskelijoille on myös luotava mahdollisuudet tehdä itse omat valintansa opettamalla heille tasapuolisesti eri kielimuotoja; ei ole opettajan tehtävä tehdä valintoja opiskelijoidensa puolesta.

Monesti kuvitellaan, että kirjakieli on arvoltaan puhekielen varianttien yläpuolella. Näin saattavat ajatella ”naiivit” suomalaiset kielenkäyttäjät, jotka helposti leimaavat kieliopillisesti epätäydellisen suomen kielen huonoksi suomeksi. Oman kokemukseni mukaan kuitenkin myös opiskelijoilla on usein tällaisia puristisia näkemyksiä. Etenkin itänaapuristamme tulevat, keski-ikäiset tai jo keski-iän ylittäneet opiskelijat haluavat kiivaasti oppia puhumaan (huom. puhumaan!) täydellistä suomea, viitaten nimenomaan kirjakielen normistoon. Kirjakielen normeja mukailevan puheen ajatellaan korottavan puhujan statusta ja puhekielen puhumisen vastaavasti laskevan sitä.

Nuorempi polvi puolestaan tuntuu saavan helpommin kontakteja suomalaisiin, ja sitä myötä tarttuu myös luonnollinen, eri konteksteihin sopiva puhekieli, joka ansiokkaasti noudattelee puhekielen normistoa. Laurannon tavoin kritisoin sitä ajatusta (Anna-Liisa Lepäsmaa 1993), että kirjakieli olisi puhekielen variantteja neutraalimpaa; neutraalius syntyy nimenomaan kuhunkin kontekstiin sopivan rekisterin valinnalla. Esimerkiksi parin venäläisen opiskelijan sinnikkäästi käyttämä, sanakirjasta poimima ”miltei” – niin kaunis suomen kielen sana kuin se onkin – on kaikkea muuta kuin neutraali arkidialogissa.

Lopuksi jäin vielä peilaamaan S2-opetuksesta englannin kielen opetukseen ulkomaalaisille. Englannin kirjakielen normien mukainen kieli on puhuttunakin varsin neutraali (ainakin suomen vastaavaan verrattuna) ja se sopii lähes kontekstiin kuin kontekstiin. Vaan mahtaakohan vielä tulla päivä, jolloin englantia toisena kielenä oppivaa henkilöä opetetaan puhumaan tai kirjoittamaan kirjakielen ohella myös tähän tyylin ”Peeps plz cud u tell me wot u fink, wots wrong wiv this sentance? Bloomin nuffin!”

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017


       Tiivistelmä artikkelista 

Vesa Korhonen: Haasteena monikulttuuriset ohjaustilanteet – sosiokulttuurisen oppimisen ja kulttuurien välisen viestinnän näkökulmia 


Monikulttuurisuuden ja monimuotoisuuden hallinta on ohjaustyötä tekevien osaamisalueena yhä tärkeämpi, sillä ohjaustyöllään sekä esimerkillään he vaikuttavat kulttuurien välisen ymmärryksen ja erilaisuutta hyväksyvien arvojen leviämiseen yhteiskunnan eri oppimiskentillä.


Ohjaustilanteissa sekä ohjaaja että ohjattava suodattavat tilannetta omien sosiokulttuuristen taustojensa kautta. Tämä tarkoittaa sitä, että omakuvamme ja maailmankuvamme linkittyvät sosiaalisesti ja kulttuurisesti siihen viiteryhmään tai yhteisöön, johon olemme kasvaneet ja jota pidämme itsellemme tärkeänä. Prosessia, jossa kulttuuri opitaan, kulttuuriin kasvetaan ja se omaksutaan, kutsutaan enkulturaatioksi. Enkulturaatiolla voi olla yhteisön sisällä erilaisia ilmenemismuotoja.

Kulttuuri ei periydy biologisesti, vaan se rakentuu sosiaalisen kanssakäymisen kautta ja sitä muokkaavat erilaiset tekijät kuten varhaisen primaarisosialisaation jälkeiset sekundaarisosialisaation ympäristöt kuten opiskelu, työ, parisuhde, perhe, yhteisöt ja suhdeverkostot. Maailman monimuotoistuessa liikkuvuus lisääntyy ja samalla arvojen, tapojen, tavaroiden ja palvelujen vaihto kasvaa – ja samalla myös kulttuurit muuttuvat.
Kulttuurit voidaan jakaa karkeasti kahteen pääryhmään: länsimaiseen eli yksilökeskeiseen (individualistiseen) sekä itämaiseen eli yhteisökeskeiseen (kollektivistiseen kulttuuriin). Yksilökeskeisen kulttuurin (etenkin Pohjois- ja Länsi-Euroopan maat sekä Yhdysvallat) lähtökohtana on yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien turvaaminen siinä missä yhteisökeskeisessä kulttuurissa (Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan kulttuurit) erityisesti perhe ja suku voivat olla yksilöä merkityksellisempiä.
Yksilökulttuurit ovat asia- ja informaatiokeskeisiä kulttuureja (low-context), joissa puhutun tai kirjoitetun sisällön merkitys korostuu vuorovaikutuksessa ja joissa sanojen odotetaan tarkoittavan melko tarkkaan sitä, mitä on sanottu. Yhteisökulttuurit taas ovat ihmissuhde- ja kontekstikeskeisiä (high-context) kulttuureja, joissa vain osa viesteistä ilmaistaan (ja tulkitaan) kielellisesti ja joissa nonverbaaliset viestit ovat tärkeässä roolissa. Tällaisissa kulttuureissa ryhmäharmonia ja toisten kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Nämä erot viestintäkulttuureissa luovat helposti kulttuurietäisyyttä.
On syytä pitää mielessä stereotypioiden ja yleistyksien vaikutus kulttuurisissa kohtaamistilanteissa. Sekä positiiviset että negatiiviset ennakkokäsitykset voivat olla ongelmallisia, mikäli ne ohjaavat tekemään selektiivisiä havaintoja tai värittävät käsitystä toisesta osapuolesta. Toisaalta kulttuurisista yleistyksistä voi olla myös hyötyä, jos ne estävät meitä ajattelemasta jokaisen ihmisen toimivan toisistaan riippumatta täysin ainutkertaisella tavalla. Stereotypiat ovat osa totuutta.
Kaikilla ihmisillä on ennakkoluuloja, eikä niistä voi irtautua jollei ensin tunnista niitä. Omakulttuurikeskeisyys eli etnosentrismi on maailman tarkastelemista yksipuolisesti omasta kulttuurista käsin, mikä on enkulturaation takia osin tiedostamatonta ja automaattista. Toimivassa kulttuurienvälisessä kohtaamisessa tarvitaan kuitenkin sellaista kulttuuritietoa ja –osaamista eli kulttuurista herkkyyttä (intercultural sensitivity), jolla tunnistaa kulttuuristen käytäntöjen, arvojen ja uskomusten suhteellisuutta. Kun ajattelu kehittyy erilaisuutta tiedostavaan, arvostavaan ja osaavaan suuntaan, suhtautuminen omaan ja vieraaseen kulttuuriin tai erilaisuuteen muuttuu tasapainoisemmaksi, avoimemmaksi ja luontevammaksi. Näin kulttuuriset erottelut eivät enää hallitse ajattelua ja toimintaa.
Kehittyminen etnosentrismistä etnorelativismiin (valmius mukautua monenlaisiin standardeihin ja kyky sopeuttaa omaa toimintaa ja ajattelua erilaisiin ihmistenvälisiin toimintatilanteisiin) tapahtuu vaiheittain. Polulla omakulttuurikeskeisyydestä ja etnosentrismiin on seuraavat askeleet: torjunta, puolustus, minimointi, hyväksyntä, sopeutuminen ja integraatio. Vasta hyväksynnän asteella ihmiset alkavat huomata olevansa itsekin kulttuurisia olentoja. Hiljalleen empatiakyky kasvaa, ja integraation vaiheessa laajeneva kulttuurien välinen ymmärrys tuottaa myös monikulttuurisen identiteetin ja ajattelutavan ihmisen oman kansallisen tai etnisen identiteetin rinnalle. Parhaimmillaan ihminen voi toimia kulttuurisena välittäjänä eri kulttuurien välillä. Koko prosessissa kyse on kulttuurisesta herkistymisestä ja siirtymisestä kohti muiden kulttuurien tiedostamista ja uusien perspektiivien hyväksymisestä.
Ohjaustilanteissa tarvitaan etnorelativismin lisäksi myös kulttuurista lukutaitoa (cultural literacy), joka on kyky lukea, ymmärtää ja löytää eri kulttuurien merkityksiä sekä kyky arvioida, vertailla ja ”avata” erilaisia kulttuureja, jotka ovat toisiinsa kietoutuneita yhdessä paikassa. Tämä haaste koskee ohjauksen molempia osapuolia.
Monikulttuurisen ohjaustyön onnistumisen kannalta ensiarvoisen tärkeitä elementtejä ovat vilpittömyys, avoimuus, empaattisuus, dialogisuus, tasavertaisuus ja kulttuurinen lukutaito. Nämä kaikki pohjaavat tietynlaisille arvoille, maailmankuvalle ja moraaliselle ajattelulle. Suomessakin yli kulttuurirajojen kantava kulttuurinen lukutaito on yksi koulutusjärjestelmän kehittämisen ja ammatillisen elämän suurimpia haasteita.

Vesa Korhonen: Haasteena monikulttuuriset ohjaustilanteet – sosiokulttuurisen oppimisen ja kulttuurienvälisen viestinnän näkökulmia (sivut 56-70).

Alussa kouluttaja loi blogin

Elinikäinen oppiminen on vaalimisen arvoinen aate. Ihminen ei ole koskaan valmis - ei elämässä eikä ammatissaankaan.
 
Itse teen töitä suomi toisena kielenä -kouluttajana, tällä hetkellä kotoutumiskoulutuksessa. Olen tietoinen siitä, että oma ammatillinen identiteettini on työvuosieni varrella muovautunut ja kehittynyt jatkuvasti; ajoittain radikaalistikin. Erilaiset koulutukset, kurssit, kohderyhmät, rahoittajat, resurssit ja puitteet vaativat erilaisia lähestymistapoja, eivätkä kaikki ihmiset suinkaan opi samoilla tavoilla. Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos.
 
Jo ammatillinen ylpeys vaatii ajan hermolla pysymistä. Informaatiotulvan keskellä tietoa kyllä tulee ovista ja ikkunoista ja nappaamme siitä olennaisimmat, mutta systemaattisesta jäsentelystä olisi usein suurikin apu. Tämän blogin tarkoitus on toimia oman ammatillisen kehittymiseni sekä identiteettini virtuaalisena kuvana. Pohjana, jolle sanallistaa kokemaani. Pankkina, johon tallettaa arvokasta tietoa. Karttana, jonka perusteella navigoida. 
 
Johtavana ajatuksena on lukea erilaista ammattiini liittyvää lähdemateriaalia ja tiivistää tai reflektoida sitä. Itseäni varten, opintojani varten. Pohdinnan jälkeen päätin uskaltaa tehdä blogista julkisen - ainakin tässä vaiheessa. Kukaties siitä on vielä jonkinlaista hyötyä myös jollekulle muullekin.