Pohdintaa artikkelin pohjalta

 

Tarja Nikula 2010:

Kielikäsityksen ja kielenopetuksen kytköksistä

Vaikka suomalaisten luulisi hiljalleen olleen tottuneet maahanmuuttajiin ja suomen kieltä aikuisena oppineiden puheeseen, edelleen hyvin usein kuulee sanottavan, että joku puhuu ”hoonoa soomea”. Häkellyttävän usein hoonon soomen puhujaksi mainittu henkilö itse asiassa puhuu vallan erinomaista suomea ja kommunikoi taitavasti – mutta aksentilla tai pienten virheiden värittämänä. Millaisesta kielikäsityksestä tällainen kertoo?

Tarja Nikula on vuoden 2010 artikkelissaan pohtinut kielikäsityksen ja kielenopetuksen kytköksiä. Hänen mukaansa kieltä on pitkään lähestytty nimenomaan formaalisena systeeminä ja kielen oppimista psykologis-kognitiivisena asiana. Kielikäsitys pohjaa niihin traditioihin, joissa tieto kielestä on ollut tärkeämmässä roolissa kuin taito käyttää sitä muuttuvissa sosiaalisissa tilanteissa.  Juuri tästä lienee kyse yllä mainitussakin tilanteessa.

Vaikka opetussuunnitelmissa painotetaankin funktionaalisen, kommunikatiivisen kielitaidon tärkeyttä, tiedän jopa S2-opettajien toisinaan leimaavan opiskelijoita toivottomiksi tapauksiksi esimerkiksi sen perusteella, että heidän kirjallisissa tuotoksissaan on puutteita vaikkapa nominityyppien taivutuksen tai aikamuotojen saralla. Sama opiskelija saattaa kuitenkin olla hyvinkin pätevä pärjäämään arjessa ja mukautumaan erilaisten sosiaalisten tilanteiden mukaan. Sosiokulttuurisesti katsottuna tällainen opiskelija voi siis ollakin perin etevä.

Nikulankin artikkelissaan käymä pohdiskelu on ollut varsin ajankohtainen aihe myös itselleni. Opetan tällä hetkellä hitaan polun tavoitetason B1.1 kotoutumiskoulutusryhmää. Todellisuudessa ryhmä ei ole homogeenisesti hidas, vaan se on sekaryhmä mitä suurimmissa määrin. Ryhmässä on muutamia korkeasti koulutettuja opiskelijoita, jotka omaksuvat kieliopin lainalaisuudet vaivatta ja soveltavat niitä sujuvasti omissa tuotoksissaan. Mukana on myös yksi nuori aikuinen, joka omaksuu erittäin luonnollista puhekieltä vaivatta ja hallitsee lisäksi kirjakielen säännöt korvakuulolta vietettyään vuoden suomalaisessa peruskoulussa. Lisäksi ryhmässä on opiskelijoita, jotka ovat asuneet Suomessa jopa yli 10 vuotta ja sinä aikana oppineet erittäin hienosti pärjäämään puhetilanteissa, mutta joiden kirjallinen kielitaito on vasta auttava. Lisäksi mukana on opiskelijoita, joille sekä kielen rakenteet että puheen tuottaminen tuottavat suuria hankaluuksia. Jokaisen kohdalla olen joutunut erikseen määrittelemään, millaista ja minkä kielikäsityksen mukaista kielitaitoa on tarkoituksenmukaista oppia. Jos opiskelija tähtää esimerkiksi yliopistoon tai vaativan tason työelämään, hänen on syytä saada hyvät eväät kielen kaikille osa-alueille: on kyettävä lukemaan vaativaakin tekstiä, omaksumaan laaja sanavarasto, ymmärtämään niin puhe- kuin kirjakieltä, puhumaan tilanteisiin sopivin rekisterein. Jos taas opiskelijan ammatillinen polku on viemässä pikemminkin  suorittaville aloille kuten vaikkapa laitoshuoltajaksi, on minusta tärkeintä keskittyä sujuvaan puheeseen ja puheen ymmärtämiseen eikä kieliopin rakenteiden tarkkuudella ole tällöin niin suurta painoarvoa.

Jos opiskelijani pääsevät edellä mainittuihin tavoitteisiinsa ja suoriutuvat elämästään Suomessa suomeksi, olen valmis leimaamaan heidät kaikki hyviksi kielenoppijoiksi. Kielenopetus siis määrittyy tilanteista ja tarpeista riippuen niin formaalisen kielikäsityksen kuin funktionaalisuudenkin pohjalta.