torstai 25. toukokuuta 2017
Kotokouluttajan rooli maahanmuuttajan osaamisen tunnistamisessa
Kotokouluttajan rooli maahanmuuttajan osaamisen tunnistamisessa on tärkeimmillään kotoutumiskoulutusopintojen henkilökohtaistamisprosessin aikana. Siinä pyritään saamaan selville opiskelijan itse kertomat taidot sekä tämän käymien koulutusten sisältö. Tämän tiedonkeruun pohjalta kotokouluttajan tulee informoida mahdollisuudesta tutkinnon tunnistamiseen ja tunnustamiseen sekä auttaa käytännön järjestelyissä.
Lisäksi on tärkeää selvittää, haluaako opiskelija ylipäätään jatkaa kerran valitsemallaan alalla. Etenkin säänneltyjen alojen prosessi on melko kallis, kun esimerkiksi kaikki todistukset on käännätettävä auktorisoiduilla kääntäjillä jne. Usein tarvitaan lisäopintoja (15 op tavallisin) eikä opiskelijan kielitaito välttämättä kotokoulutuksen jälkeen riitä vielä niiden suorittamiseen.
Säänneltyjen alojen osaamisen tunnistamista ja tunnustamista hoitavat esim. OPH (opetusala) ja Valvira (hoitoala). Kotokouluttaja voi laittaa koto-koulutuksen aikana prosessin käyntiin auttamalla opiskelijaa täyttämään viranomaisille lähetettävät, vaadittavat lomakkeet, mutta varsinaiseen tunnistamiseen hän ei voi puuttua mitenkään.
Ammattikorkeakouluilla on oma AHOT-menettely (Aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistaminen).
Kaikilla ei-säännellyillä toisen asteen koulutusaloilla (esim. myynti, kirjanpito, sihteerit), kouluttaja hyväksilukee ulkomailla suoritettua koulutusta tai tutkinnon osia kuten normaalisti kaikkien opiskelijoiden kanssa.
tiistai 23. toukokuuta 2017
10 vinkkiä selkokielen puhumiseen
Kun ryhmäni opiskelijat lähtevät työharjoitteluun, varustan heistä jokaisen Selkokeskuksen tuottamalla Selkokielen huoneentaululla. Se on tarkoitus antaa työpaikkaohjaajalle esimerkiksi kahvihuoneen seinälle kiinnitettäväksi. Kielen oppiminen ja omaksuminen sekä kotoutuminen on vastavuoroinen prosessi: suomalaisilta työkavereilta ja yhteiskunnalta ylipäätään vaaditaan halua mukautua, olla vastaanottavainen. Tämän huoneentaulun 10 konkreettista vinkkiä antavat käytännön työkaluja selkokieliseen vuorovaikutukseen, ja kouluttajana olen saanut kiittävää palautetta sen toimittamisesta harjoittelupaikkojen käyttöön.
Mikä parasta - selkokielestä hyötyvät kaikki. Sen käyttö ei ole keneltäkään pois. Sanottavan "kääntäminen" selkokielelle usein vaatii puhujalta asian ymmärtämistä, ja usein prosessi selkiyttää myös omia ajatuksia.
1 Kuuntele viestiä.
Mieti, mitä puhekumppanisi haluaa sanoa.
Viesti voi olla tärkeä, vaikka kielitaitoa olisi vasta
vähän.
2 Anna aikaa.
Älä täytä hiljaista hetkeä puheellasi, vaan anna
puhekumppanillesi aikaa muotoilla asia rauhassa suomeksi.
Keskustelu voi edetä hitaammin kuin kahden
äidinkielenään suomea puhuvan kesken.
3 Käytä tavallisia ja konkreettisia sanoja.
Suosi arkipuheessa yleisiä sanoja.
Puhu esimerkiksi kaupasta, älä liikkeestä.
Vältä murresanoja ja slangia, jos et ole varma,
ymmärtääkö puhekumppanisi niitä.
4 Käytä helppoja kielen rakenteita.
Suosi arkipuheessa tavallisia kielen rakenteita.
Sano: Sopimus, jonka työnantaja allekirjoittaa.
Älä sano: Työnantajan allekirjoittama sopimus.
Vältä rakenteita, joita käytetään puheessa harvoin.
5 Puhu luonnollista puhekieltä.
Käytä tavallista ja luonnollista puhekieltä,
sillä kirjoitettua kieltä on vaikea ymmärtää puhuttuna.
6 Puhu rauhallisella ja luonnollisella tavalla.
Rauhallinen puherytmi antaa puhekumppanillesi.
riittävästi aikaa ymmärtää ja reagoida puheeseesi.
Älä kuitenkaan puhu liian hitaasti tai luonnottomasti
artikuloiden.
7 Kysy, saatko korjata.
Puhekumppanisi saattaa toivoa, että korjaisit
hänen kielivirheitään, mutta joskus se voi myös ärsyttää.
Kysy suoraan, mitä puhekumppanisi toivoo.
8 Kysy, jos et ymmärrä.
Kysy ystävällisesti mutta suoraan,
jos et saa selvää puhekumppanisi puheesta
tai jos olet epävarma, oletko ymmärtänyt oikein.
9 Korjaa väärinymmärrys.
Väärinymmärrykset ovat tavallisia kielen oppimisen
alkuvaiheessa.
Korjaa väärinymmärrykset tahdikkaasti, mutta suoraan.
10 Piirrä, kirjoita, esitä.
Käytä puheesi tukena kaikkia mahdollisia muita keinoja.
Voit kirjoittaa vaikeita sanoja paperille, piirtää asioita
tai esittää, mitä tarkoitat.
10 vinkkiä selkokielen puhumiseen
Lisätietoa kampanjasta: www.selkokeskus.fi/puhu-selkokielta
Selkokeskus
Pohdintaa artikkelin pohjalta
Tarja Nikula 2010:
Kielikäsityksen ja kielenopetuksen kytköksistä
Vaikka suomalaisten luulisi
hiljalleen olleen tottuneet maahanmuuttajiin ja suomen kieltä aikuisena
oppineiden puheeseen, edelleen hyvin usein kuulee sanottavan, että joku puhuu
”hoonoa soomea”. Häkellyttävän usein hoonon soomen puhujaksi mainittu henkilö
itse asiassa puhuu vallan erinomaista suomea ja kommunikoi taitavasti – mutta
aksentilla tai pienten virheiden värittämänä. Millaisesta kielikäsityksestä
tällainen kertoo?
Tarja Nikula on vuoden 2010
artikkelissaan pohtinut kielikäsityksen ja kielenopetuksen kytköksiä. Hänen
mukaansa kieltä on pitkään lähestytty nimenomaan formaalisena systeeminä ja
kielen oppimista psykologis-kognitiivisena asiana. Kielikäsitys pohjaa niihin traditioihin,
joissa tieto kielestä on ollut tärkeämmässä roolissa kuin taito käyttää sitä
muuttuvissa sosiaalisissa tilanteissa. Juuri
tästä lienee kyse yllä mainitussakin tilanteessa.
Vaikka opetussuunnitelmissa
painotetaankin funktionaalisen, kommunikatiivisen kielitaidon tärkeyttä, tiedän
jopa S2-opettajien toisinaan leimaavan opiskelijoita toivottomiksi tapauksiksi
esimerkiksi sen perusteella, että heidän kirjallisissa tuotoksissaan on
puutteita vaikkapa nominityyppien taivutuksen tai aikamuotojen saralla. Sama
opiskelija saattaa kuitenkin olla hyvinkin pätevä pärjäämään arjessa ja
mukautumaan erilaisten sosiaalisten tilanteiden mukaan. Sosiokulttuurisesti
katsottuna tällainen opiskelija voi siis ollakin perin etevä.
Nikulankin artikkelissaan käymä
pohdiskelu on ollut varsin ajankohtainen aihe myös itselleni. Opetan tällä
hetkellä hitaan polun tavoitetason B1.1 kotoutumiskoulutusryhmää.
Todellisuudessa ryhmä ei ole homogeenisesti hidas, vaan se on sekaryhmä mitä
suurimmissa määrin. Ryhmässä on muutamia korkeasti koulutettuja opiskelijoita,
jotka omaksuvat kieliopin lainalaisuudet vaivatta ja soveltavat niitä sujuvasti
omissa tuotoksissaan. Mukana on myös yksi nuori aikuinen, joka omaksuu erittäin
luonnollista puhekieltä vaivatta ja hallitsee lisäksi kirjakielen säännöt
korvakuulolta vietettyään vuoden suomalaisessa peruskoulussa. Lisäksi ryhmässä
on opiskelijoita, jotka ovat asuneet Suomessa jopa yli 10 vuotta ja sinä aikana
oppineet erittäin hienosti pärjäämään puhetilanteissa, mutta joiden kirjallinen
kielitaito on vasta auttava. Lisäksi mukana on opiskelijoita, joille sekä
kielen rakenteet että puheen tuottaminen tuottavat suuria hankaluuksia.
Jokaisen kohdalla olen joutunut erikseen määrittelemään, millaista ja minkä
kielikäsityksen mukaista kielitaitoa on tarkoituksenmukaista oppia. Jos
opiskelija tähtää esimerkiksi yliopistoon tai vaativan tason työelämään, hänen
on syytä saada hyvät eväät kielen kaikille osa-alueille: on kyettävä lukemaan
vaativaakin tekstiä, omaksumaan laaja sanavarasto, ymmärtämään niin puhe- kuin
kirjakieltä, puhumaan tilanteisiin sopivin rekisterein. Jos taas opiskelijan
ammatillinen polku on viemässä pikemminkin suorittaville aloille kuten vaikkapa
laitoshuoltajaksi, on minusta tärkeintä keskittyä sujuvaan puheeseen ja puheen
ymmärtämiseen eikä kieliopin rakenteiden tarkkuudella ole tällöin niin suurta
painoarvoa.
Jos opiskelijani pääsevät edellä
mainittuihin tavoitteisiinsa ja suoriutuvat elämästään Suomessa suomeksi, olen
valmis leimaamaan heidät kaikki hyviksi kielenoppijoiksi. Kielenopetus siis
määrittyy tilanteista ja tarpeista riippuen niin formaalisen kielikäsityksen
kuin funktionaalisuudenkin pohjalta.
maanantai 8. toukokuuta 2017
Yrjö Lauranto: Normi, rekisteri ja S2-opetus (Virittäjä 2/1995)
Minulla itselläni ei ole lainkaan
käytännön kokemusta siitä, miten suomea toisena kielenä on opetettu 1990-luvun
puolivälissä. Tähän ja muihin lukemiini artikkeleihin (esim. Leena Silfverberg
1992) pohjaten uskon, että kirjakielen normit ja rekisteri todella ovat olleet
keskeisessä asemassa. Tätä nykyä trendi on vallan toinen: kielenopetuksessa
mennään käytäntö edellä ja puhekielen skaala on päästetty pannasta. Esimerkiksi
Oma suomi –oppikirjoissa puhekieli on mukana aivan alusta lähtien. Lauranto on
tainnut olla aikaansa edellä.
Lauranto huomauttaa, ettei ole
olemassa vain yhtä hyväksyttyä puhekielen varianttia, vaan kyse on pikemminkin
jatkumosta normitetun kirjakielen ja omiin normeihinsa nojaavan puhekielen välillä.
Opetuksessa on tärkeää alusta asti tuoda esille tämä kielellinen variaatio ja
valmistaa oppijat ymmärtämään kielen eri rekistereitä. Opiskelijoille on myös
luotava mahdollisuudet tehdä itse omat valintansa opettamalla heille
tasapuolisesti eri kielimuotoja; ei ole opettajan tehtävä tehdä valintoja
opiskelijoidensa puolesta.
Monesti kuvitellaan, että
kirjakieli on arvoltaan puhekielen varianttien yläpuolella. Näin saattavat
ajatella ”naiivit” suomalaiset kielenkäyttäjät, jotka helposti leimaavat
kieliopillisesti epätäydellisen suomen kielen huonoksi suomeksi. Oman kokemukseni
mukaan kuitenkin myös opiskelijoilla on usein tällaisia puristisia näkemyksiä. Etenkin
itänaapuristamme tulevat, keski-ikäiset tai jo keski-iän ylittäneet opiskelijat
haluavat kiivaasti oppia puhumaan (huom. puhumaan!) täydellistä suomea,
viitaten nimenomaan kirjakielen normistoon. Kirjakielen normeja mukailevan
puheen ajatellaan korottavan puhujan statusta ja puhekielen puhumisen vastaavasti
laskevan sitä.
Nuorempi polvi puolestaan tuntuu
saavan helpommin kontakteja suomalaisiin, ja sitä myötä tarttuu myös
luonnollinen, eri konteksteihin sopiva puhekieli, joka ansiokkaasti noudattelee
puhekielen normistoa. Laurannon tavoin kritisoin sitä ajatusta (Anna-Liisa
Lepäsmaa 1993), että kirjakieli olisi puhekielen variantteja neutraalimpaa; neutraalius
syntyy nimenomaan kuhunkin kontekstiin sopivan rekisterin valinnalla.
Esimerkiksi parin venäläisen opiskelijan sinnikkäästi käyttämä, sanakirjasta
poimima ”miltei” – niin kaunis suomen kielen sana kuin se onkin – on kaikkea
muuta kuin neutraali arkidialogissa.
Lopuksi jäin vielä peilaamaan
S2-opetuksesta englannin kielen opetukseen ulkomaalaisille. Englannin
kirjakielen normien mukainen kieli on puhuttunakin varsin neutraali (ainakin
suomen vastaavaan verrattuna) ja se sopii lähes kontekstiin kuin kontekstiin.
Vaan mahtaakohan vielä tulla päivä, jolloin englantia toisena kielenä oppivaa
henkilöä opetetaan puhumaan tai kirjoittamaan kirjakielen ohella myös tähän
tyylin ”Peeps plz cud u tell me wot u fink, wots wrong wiv this sentance? Bloomin
nuffin!”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)