Yrjö Lauranto: Normi, rekisteri ja S2-opetus (Virittäjä 2/1995)

 

Lueskelin Yrjö Laurannon vuonna 1995 kirjoittamaa tekstiä normista, rekisteristä ja S2-opetuksesta. Siinä Lauranto toteaa, että S2-opetuksessa suomen kieli kategorisoidaan yleensä perin kärkevästi huoliteltuun puhe- ja kirjakieleen sekä kritisoi sitä, että S2-opetuksessa keskitytään liiaksi kirjakielen normien opetukseen.

Minulla itselläni ei ole lainkaan käytännön kokemusta siitä, miten suomea toisena kielenä on opetettu 1990-luvun puolivälissä. Tähän ja muihin lukemiini artikkeleihin (esim. Leena Silfverberg 1992) pohjaten uskon, että kirjakielen normit ja rekisteri todella ovat olleet keskeisessä asemassa. Tätä nykyä trendi on vallan toinen: kielenopetuksessa mennään käytäntö edellä ja puhekielen skaala on päästetty pannasta. Esimerkiksi Oma suomi –oppikirjoissa puhekieli on mukana aivan alusta lähtien. Lauranto on tainnut olla aikaansa edellä.

Lauranto huomauttaa, ettei ole olemassa vain yhtä hyväksyttyä puhekielen varianttia, vaan kyse on pikemminkin jatkumosta normitetun kirjakielen ja omiin normeihinsa nojaavan puhekielen välillä. Opetuksessa on tärkeää alusta asti tuoda esille tämä kielellinen variaatio ja valmistaa oppijat ymmärtämään kielen eri rekistereitä. Opiskelijoille on myös luotava mahdollisuudet tehdä itse omat valintansa opettamalla heille tasapuolisesti eri kielimuotoja; ei ole opettajan tehtävä tehdä valintoja opiskelijoidensa puolesta.

Monesti kuvitellaan, että kirjakieli on arvoltaan puhekielen varianttien yläpuolella. Näin saattavat ajatella ”naiivit” suomalaiset kielenkäyttäjät, jotka helposti leimaavat kieliopillisesti epätäydellisen suomen kielen huonoksi suomeksi. Oman kokemukseni mukaan kuitenkin myös opiskelijoilla on usein tällaisia puristisia näkemyksiä. Etenkin itänaapuristamme tulevat, keski-ikäiset tai jo keski-iän ylittäneet opiskelijat haluavat kiivaasti oppia puhumaan (huom. puhumaan!) täydellistä suomea, viitaten nimenomaan kirjakielen normistoon. Kirjakielen normeja mukailevan puheen ajatellaan korottavan puhujan statusta ja puhekielen puhumisen vastaavasti laskevan sitä.

Nuorempi polvi puolestaan tuntuu saavan helpommin kontakteja suomalaisiin, ja sitä myötä tarttuu myös luonnollinen, eri konteksteihin sopiva puhekieli, joka ansiokkaasti noudattelee puhekielen normistoa. Laurannon tavoin kritisoin sitä ajatusta (Anna-Liisa Lepäsmaa 1993), että kirjakieli olisi puhekielen variantteja neutraalimpaa; neutraalius syntyy nimenomaan kuhunkin kontekstiin sopivan rekisterin valinnalla. Esimerkiksi parin venäläisen opiskelijan sinnikkäästi käyttämä, sanakirjasta poimima ”miltei” – niin kaunis suomen kielen sana kuin se onkin – on kaikkea muuta kuin neutraali arkidialogissa.

Lopuksi jäin vielä peilaamaan S2-opetuksesta englannin kielen opetukseen ulkomaalaisille. Englannin kirjakielen normien mukainen kieli on puhuttunakin varsin neutraali (ainakin suomen vastaavaan verrattuna) ja se sopii lähes kontekstiin kuin kontekstiin. Vaan mahtaakohan vielä tulla päivä, jolloin englantia toisena kielenä oppivaa henkilöä opetetaan puhumaan tai kirjoittamaan kirjakielen ohella myös tähän tyylin ”Peeps plz cud u tell me wot u fink, wots wrong wiv this sentance? Bloomin nuffin!”